Para-mamma karisti loskan ja lumen pyöristään ja suuntasi viikoksi Turkin lämpöön. Matkaseurueena olivat kahdeksan kuukauden ikäinen vauva ja vauvan isoisä ja täti. Isommat lapset eivät valitettavasti päässeet tällä kertaa mukaan, mutta jokainen lapsi saa tänä keväänä kuitenkin oman matkan: isosisko vietti viikon Kanarialla isovanhempien kanssa ja isoveli suuntaa pääsiäiseksi Lappiin isän kanssa laskettelemaan.
Matkaseurue valikoitui oikeastaan sillä perusteella, että vaarin piti alunperin lähteä matkalle mummin kanssa. Mutta koska mummi nukkui pois vuoden alussa, olisi vaari joutunut matkustamaan yksin. Kuukausi sitten vaarin ääni kuulosti surulliselta ja yksinäiseltä puhelimessa: "No, otan matkalla ainakin puolihoidon, en halua matkalla juoda aamukahviani yksin niin kuin kotona." Silloin tajusin, että minähän olen "äitiyslomalla", joten voisin lähteä vaarin seuraksi matkalle. Ja kyllähän minäkin tarvitsin lomaa ja vaihtelua, ja ennen kaikkea lumetonta säätä! Ja minäkin juon aamukahvini yksin yleensä, joten olisi kiva saada aamukahviseuraa. Siskoni lähti matkalle mukaan avuksi, kun hänen kevään opintonsa päättyivät juuri sopivasti matkaa edeltävällä viikolla.
Aurinkomatkojen äkkilähdölle siis ja hotelli Rivieraan Alanyaan! Ennen matkaa kuulin matkatoimistolta, että hotellissa olisi hyvä liikkua pyörätuolilla, mutta huoneet olisivat pieniä. Onneksi pyörätuolini on niin pieni, että uskoin pärjääväni. Lentomatka oli vain vajaat neljä tuntia, mutta sitä seurasi kahden tunnin bussimatka. Hotelli oli aivan mainio - ihan rantabulevardin vieressä ja hyvin siisti. Aamiainen ja illallinen olivat runsaita, alkupalapöytä notkui ihania kasvisherkkuja. Huone oli ahdas, mutta pienellä uudelleenmöbleerauksella tilaa saatiin lisää ja kylpyhuoneeseen mahduin juuri ja juuri. Toisaalta kaikki olikin siellä sitten käden ulottuvilla.
Loma oli ihana ja turkkilaiset paljastuivat mukaviksi ja erittäin vauvaystävällisiksi! Nuoret miehetkin hotellissa ja kadulla tulivat ihastelemaan aurinkoista vaaleaa blondia, joka kulki matkarattaissa (siis en minä vaan vauva!). Suomessa nuoret miehet tuntuvat juoksevan pakoon, jos näkevät lastenvaunut. Paluumatkalla Antalayan lentokentällä vartijakin halusi vauvan syliinsä, hän tosin oli naisvartija.
Alanya osoittautui (ainakin se pienempi ja uudempi puoli lentokenttään päin) helpoksi paikaksi liikkua. Suojatiet oli pääosin oli luiskattu asfaltin avulla, luiskia oli kauppoihin ja hotelleihin. Tasaisella laatoitetulla rantabulevardilla oli kiva rullailla. Säät olivat vaihtelevia. Hotelliin yöllä lennolta saapuessa oli kamala rankkasade, joka ehti kastella pyörätuolin läpimäräksi sillä aikaa, kun minut kannettiin bussista. Sadetta oli viikon aikana silloin tällöin, mutta aurinkokin paistoi ja silloin oli lämmin. Ei kuitenkaan ollut vielä liian tukahduttavaa pyörätuolissa istuvalle, toisin kuin kesällä, jolloin lämpötila nousee yli 40 asteeseen.
Vauva oli matkalla erittäin helppo ja tyytyväinen. Pikku leijonavauva nautti saamastaan myönteisestä huomiosta ja nauroi kaikille. Lentomatkatkin menivät hyvin, osittain varmasti siksi, että ne olivat yölentoja, joten vauva oli suurimmaksi osaksi unten mailla. Iso kiitos matkasta on isälleni ja siskolleni, jotka auttoivat kaikessa ja hoitivat vauvaa niin, että minäkin sain pitkästä aikaa näin pitkän loman!
Nyt olen jo kotona. Isommat lapset ovat tarhassa ja koulussa, ja illalla alkanee taas tavallinen nahistelu ja kilpailu siitä, kumpi saa ensimmäisenä ilta-annoksensa D-vitamiinia. Mutta jaksanen sen taas kesää odottaen, sainhan viikon verran ihan oikeaa auringonpaistettakin unohtaen kaiken maailman vitamiinit ja pyykkivuoret!
