Niinpä menikin lähes vuosi edellisestä kirjoituksestani. Eipä ole ollut bloggaaja kiitettävän aktiivinen, päinvastoin. Mutta vuosi meni niin, että hujahti. Ja yksivuotiaasta kuopuksesta on kasvanut pikkuinen kaksivuotias. Kaksivuotias, joka osaa keinua, kävellä, juosta, hyppiä ja puhua jo muutaman sanan lauseita. Pikkuinen, jolla on hyvä huumorintaju ja jolta on paljastunut aurinkoisen ja leppoisan olemuksen alta myös sinnikäs "minä itse". "Minä itse" tahtoo, tekee ja osaa.
Taas olemme kesälomalla koko perhe. Isommat lapset ovat lomailleet jo yli viisi viikkoa, miehen loma alkoi jo viikko sitten. Minä otin "omaa lomaa" viisi päivää. Kävin kotiseudullani, tapasin ystäviä ja sukulaisia, ja olin vain. Teki hyvää.
Mutta yllättävän hyvin on tämä kesä mennyt. Päätin jo keväällä, että tänä kesänä emme suunnittele mitään suurempia matkoja vaan olemme lähinnä vain kotona. Olemme kotona, koska se on helpointa. Kun koko lukuvuoden, syksyn, talven ja kevään elää kalenterin mukaan, kun joka päivälle on vähintäänkin muutama meno ja suunnitelma, ei kesäänsä enää halua täyttää menoilla ja suunnitelmilla. Ja siltikin niitä tulee, ihan väistämättä.
Mutta jo ajatus siitä, ettei ole pakko suunnitella tai tehdä mitään, on vapauttava. Ja lopultava vapauttava ajatus vapauttaa tekemään pieniä suunnitelmia ja pieniä reissuja, kuten mekin teimme tällä viikolla. Vietimme kaksi yötä Nokialla Tampereen kupeessa, vierailimme Särkänniemessä ja upouudessa Angry Birds -parkissa. Lapset saivat myös pulikoida kylpylän altaissa. Matka meni hyvin ja oli virkistävä. Mutta se ei ollutkaan mikään "pakkomatka" vaan ihan vapaaehtoinen virkistysreissu, yllätysmatka, josta lapset eivät tienneet mitään ennen kuin vasta aamiaispöydässä juuri ennen lähtöä.
Lapset olivat innoissaan - ja myös vanhemmat. Matka tuli juuri oikeaan aikaan, suuremmitta suunnitelmitta. Joskus sellainenkin onnistuu. Usein tuntuu, että para-mamman elämästä puuttuvat ex tempore -reissut, arvaamattomuus ja spontaanius, kun kaikki pitää suunnitella ja kaikkeen pitää varautua. Mutta eläköön - myös heittäytyminen onnistuu pyörätuolimammalle (joskin sekin vaatii pientä suunnittelua ja viilausta, tunnustettakoon)!
Ja mikä oli paras kiitos? Tietenkin se, kun lapset sanoivat: "Olet paras mamma, olet suunnitellut Kaiken. Olet paras yllätysmamma"!
perjantai 13. heinäkuuta 2012
tiistai 16. elokuuta 2011
Eläköön äidin oma rauha!
Kouluarkemme käynnistyi eilen, kun esikoinen paineli aamulla aloittamaan kolmatta lukuvuottaan ala-asteella. Eilen vielä oli keskimmäinen koko päivän kotona, koska hänen esikoulunsa ja sen myötä hänen tarhapäivänsä alkoivat vasta tänään. Tämän aamupäivän olen yhdeksästä lähtien saanut viettää kahdestaan nuorimmaisen, yksivuotiaan, kanssa kotona. Mutta aivan muutaman minuutin kuluttua (kyllä, lasken minuutteja!) esikoinen jo palaakin koulusta.
Takana on kaksitoista viikkoa lasten kesälomaa, josta viimeiset neljä viikkoa oli myös mieheni lomaa. Se on käytännössä tarkoittanut sitä, että en ole hetkeäkään saanut olla täysin omissa oloissani, en edes yöllä, koska nuorimmainen herää vielä muutaman kerran yössä ja vaatii päästä rinnalle. Aina on joku ollut kotona, nälkäisenä, kuikkuisena, innostuneena tai tylsistyneenä, ja jos kukaan muu sitä ei ole ollut, niin se olen ollut minä, joka on ollut nälkäinen, kiukkuinen tai tylsistynyt.
Ensimmäiset viikot ennen mieheni lomaa kotona pyöri myös avustaja, tai oikeastaan kaksi vuorotellen, koska tiesin, ettei kesästä tule mitään, ellei minulla ole täällä kotona lähes koko ajan ylimääräinen käsi(ja jalka)pari apuna. Onnekseni naapurin tyttö, ylioppilas, halusi olla kolmannen peräkkäisen kesän avustajanamme. Se oli hyvin kätevää: hän asuu aivan vieressä, hän voi käydä kotonaan syömässä ja hänet voi myös tarvittaessa lähettää kotiinsakin vähäksi aikaa. Lisäksi toisena kesäavustajana oli jo vuoden avustajanani toiminut ulkomaalainen. Alunperin olimme hänen kanssaan siinä uskossa, että hän tulee saamaan kesäksi alansa töitä sairaalasta, niin hänelle oli luvattu. Käytännössä hän ei kuitenkaan saanut sairaalasta työtä kuin päiviä sieltä ja täältä. Näin ollen hänkin halusi olla meillä töissä. Se tarkoitti puolestaan sitä, että minun oli soviteltava töitä kahden avustajan kesken.
Minulta oli säästynyt keväältä avustajatunteja käytännön pakosta ja sosiaalityöntekijän kanssa saimme sovittua, etät voin käyttää säästyneitä tunteja kesällä, koska tarve on silloin kaikkein suuri: isossa pihassa on paljon puuhaa, lapsien kanssa pitää päästä uimaan ja retkeilemään, on ruoanlaittoa, pyykinpesua, yleisen järjestyksen pitoa ja siivomista. Ja kyllähän kieltämättä minulla on silmät ja korvat täynnä "työtä", kun muu perhe on lomalla. Todellakin, aina on joku nälkäinen, kiukkuinen, innostunut tai tylsistynyt.
Oma tylsistymiseni on johtunut lähinnä siitä, että olen ollut liikaa kotona, ja kotona oleminen on ollut täyttä "työtä" koko ajan. Jos ei muuten, niin ainakin siksi, että toimin työnantajana ja työnjohtajana avustajilleni. Ja se merkitsee sitä, että minun on hyvin hankala itse ottaa iisisti. Kotona olen ollut paljon siksi, että nuorimmaisen kanssa on helpointa olla kotona, kotona on helpoin vaihtaa vaippoja, lämmittää ruokaa, nukuttaa. Ja kotona olen ollut siksi, että aloin olla itsekin niin väsynyt, etten jaksanut enää lähteä mihinkään. Vaikka lähteminen ja pienet matkat piristävät, niiden jälkeen ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuutta palautua, levätä ja huilata hetki ja kerätä voimia.
Avustajat ovat mukavia ja lapset ovat ihania. Avustajia tarvitaan arjen pyörityksessä, ja lapset ovat itsessään ihania. Ja avustajatkin ovat ihania. Mutta liika on liikaa. Kaksitoista viikkoa ilman omaa rauhaa, talo täynnä koko ajan melua ja vilskettä, on minulle liikaa. Nyt sen myönnän.
Kun mieheni loma alkoi, lapset olivat olleet jo yli kuusi viikkoa kesälaitumilla. Ja sitä oli edeltänyt ohjelmantäyteinen kevät, joka oli myös ollut täynnä surua läheisen perheenjäsenen poisnukkumisen johdosta. Mieheni loman alkaessa aloin olla kiukkuinen, väsynyt, itkuinen ja hermostuin helposti. Siis uupumisen merkkejä! Lisäksi vielä miehen loman aikana oli pärjättävä myös pääosin ilman avustajaa, se oli molempien toive. Mieheni ei ole kovin sosiaalinen, hän rakastaa myös omaa rauhaa ja yksityisyyttä, eikä pidä siitä, että lähettyvillä pyörii muita kuin perheenjäseniä. Minuakin ulkopuolisten läsnäolo väsyttää, mutta minua väsyttää myös omien perheenjäsenten jatkuva läsnäolo. Kenen tahansa äidin on vaikea riittää neljän ihmisen tarpeisiin, tai oikeastaan viiden, jos omat tarpeet lasketaan myös mukaan, ja vammaisen äidin on vielä vaikeampi revetä joka suuntaan .
Lopulta istutin mieheni keittiön pöydän ääreen ja näytin hänelle kalenteristani viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta taaksepäin, millaisia päiväni olivat olleet. Joka ikiselle päivälle oli merkitty vähintäänkin pari menoa, joko omaani tai jonkun lapsen. Sellaistahan lapsiperheen elämä on, tiedän sen muistakin perheistä. Mutta vammaiselle äidille jokaikinen lähtö merkitsee erityistä suunnittelua: miettimistä, miten ylipäänsä minnekin pääsee ja tarvitseeko siihen apua ja kuka se on, joka auttaa.
Ilman lomaviikkoani Turkissa huhtikuussa en tiedä, miten olisin jaksanut ja selvinnyt. Sain sen sentään yhden täydellisen lomaviikon, vaikka silloinkin pieni ihana ihminen oli riippuvainen rinnoistani.
Eilisen päivän olin täysin ilman avustajaa. Tämän aamupäivän olin ilman avustajaa. Olin ihan omassa rauhassani, kun olin saanut nuorimmaisen nukkumaan ulos. Ja se tuntui hyvältä!!! Hurraan helpotuksesta, kun koulut ja tarhat alkavat, eikä minun tarvitse aamupäivisin vastata kuin itsestäni ja yksivuotiaasta. Olen järjestänyt niin, että muutamana päivänä viikossa saan olla ilman avustajaa, joka tulee vasta iltapäivällä, kun lasten harrastusrumba pyörii, ja kahtena päivänä avustaja on apunani aamusta alkaen, jotta pääsen fysioterapiaan. Toki tunnen syyllisyyttä siitä, että olen niin iloinen siitä, että yhteiskunta hoitaa ja huoltaa lapsiani viitenä päivänä viikossa, mutta rajansa on jaksamisellanikin. Eläköön koulu! Eläköön tarha! Ja eläköön äidin oma rauha!
Olen ikionnellinen siitä, että selviän itsenäisesti ja omatoimisesti täällä kotona suurimmasta osasta kotitöitä ja lapsenhoitoa. Olen kiitollinen siitä, että saan kuitenkin myös apua, koska ilman avustajan työpanosta (ja omien perheenjäsenten apua) uupuisin. Kaikki täytyy yrittää osata suhteuttaa, miettiä, miten mikäkin ratkaisu vaikuttaa nyt ja pitkällä tähtäimellä. En voi kuin ihmetellä ja ihailla niitä henkilöitä, jotka tarvitsevat toisen ihmisen apua ja läsnäoloa aivan jatkuvasti, jokaikinen tunti ja jokaikinen päivä. Sitten välillä myös naurahdan, että vammaisen ihmisen elämä saattaa muistuttaa jossain määrin myös kuuluisuuksien ja kuninkaallisten elämää: hetkeäkään ei voi olla rauhassa, aina on jonkun henkivartijan oltava näkö- ja kuuloetäisyydellä.
Takana on kaksitoista viikkoa lasten kesälomaa, josta viimeiset neljä viikkoa oli myös mieheni lomaa. Se on käytännössä tarkoittanut sitä, että en ole hetkeäkään saanut olla täysin omissa oloissani, en edes yöllä, koska nuorimmainen herää vielä muutaman kerran yössä ja vaatii päästä rinnalle. Aina on joku ollut kotona, nälkäisenä, kuikkuisena, innostuneena tai tylsistyneenä, ja jos kukaan muu sitä ei ole ollut, niin se olen ollut minä, joka on ollut nälkäinen, kiukkuinen tai tylsistynyt.
Ensimmäiset viikot ennen mieheni lomaa kotona pyöri myös avustaja, tai oikeastaan kaksi vuorotellen, koska tiesin, ettei kesästä tule mitään, ellei minulla ole täällä kotona lähes koko ajan ylimääräinen käsi(ja jalka)pari apuna. Onnekseni naapurin tyttö, ylioppilas, halusi olla kolmannen peräkkäisen kesän avustajanamme. Se oli hyvin kätevää: hän asuu aivan vieressä, hän voi käydä kotonaan syömässä ja hänet voi myös tarvittaessa lähettää kotiinsakin vähäksi aikaa. Lisäksi toisena kesäavustajana oli jo vuoden avustajanani toiminut ulkomaalainen. Alunperin olimme hänen kanssaan siinä uskossa, että hän tulee saamaan kesäksi alansa töitä sairaalasta, niin hänelle oli luvattu. Käytännössä hän ei kuitenkaan saanut sairaalasta työtä kuin päiviä sieltä ja täältä. Näin ollen hänkin halusi olla meillä töissä. Se tarkoitti puolestaan sitä, että minun oli soviteltava töitä kahden avustajan kesken.
Minulta oli säästynyt keväältä avustajatunteja käytännön pakosta ja sosiaalityöntekijän kanssa saimme sovittua, etät voin käyttää säästyneitä tunteja kesällä, koska tarve on silloin kaikkein suuri: isossa pihassa on paljon puuhaa, lapsien kanssa pitää päästä uimaan ja retkeilemään, on ruoanlaittoa, pyykinpesua, yleisen järjestyksen pitoa ja siivomista. Ja kyllähän kieltämättä minulla on silmät ja korvat täynnä "työtä", kun muu perhe on lomalla. Todellakin, aina on joku nälkäinen, kiukkuinen, innostunut tai tylsistynyt.
Oma tylsistymiseni on johtunut lähinnä siitä, että olen ollut liikaa kotona, ja kotona oleminen on ollut täyttä "työtä" koko ajan. Jos ei muuten, niin ainakin siksi, että toimin työnantajana ja työnjohtajana avustajilleni. Ja se merkitsee sitä, että minun on hyvin hankala itse ottaa iisisti. Kotona olen ollut paljon siksi, että nuorimmaisen kanssa on helpointa olla kotona, kotona on helpoin vaihtaa vaippoja, lämmittää ruokaa, nukuttaa. Ja kotona olen ollut siksi, että aloin olla itsekin niin väsynyt, etten jaksanut enää lähteä mihinkään. Vaikka lähteminen ja pienet matkat piristävät, niiden jälkeen ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuutta palautua, levätä ja huilata hetki ja kerätä voimia.
Avustajat ovat mukavia ja lapset ovat ihania. Avustajia tarvitaan arjen pyörityksessä, ja lapset ovat itsessään ihania. Ja avustajatkin ovat ihania. Mutta liika on liikaa. Kaksitoista viikkoa ilman omaa rauhaa, talo täynnä koko ajan melua ja vilskettä, on minulle liikaa. Nyt sen myönnän.
Kun mieheni loma alkoi, lapset olivat olleet jo yli kuusi viikkoa kesälaitumilla. Ja sitä oli edeltänyt ohjelmantäyteinen kevät, joka oli myös ollut täynnä surua läheisen perheenjäsenen poisnukkumisen johdosta. Mieheni loman alkaessa aloin olla kiukkuinen, väsynyt, itkuinen ja hermostuin helposti. Siis uupumisen merkkejä! Lisäksi vielä miehen loman aikana oli pärjättävä myös pääosin ilman avustajaa, se oli molempien toive. Mieheni ei ole kovin sosiaalinen, hän rakastaa myös omaa rauhaa ja yksityisyyttä, eikä pidä siitä, että lähettyvillä pyörii muita kuin perheenjäseniä. Minuakin ulkopuolisten läsnäolo väsyttää, mutta minua väsyttää myös omien perheenjäsenten jatkuva läsnäolo. Kenen tahansa äidin on vaikea riittää neljän ihmisen tarpeisiin, tai oikeastaan viiden, jos omat tarpeet lasketaan myös mukaan, ja vammaisen äidin on vielä vaikeampi revetä joka suuntaan .
Lopulta istutin mieheni keittiön pöydän ääreen ja näytin hänelle kalenteristani viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta taaksepäin, millaisia päiväni olivat olleet. Joka ikiselle päivälle oli merkitty vähintäänkin pari menoa, joko omaani tai jonkun lapsen. Sellaistahan lapsiperheen elämä on, tiedän sen muistakin perheistä. Mutta vammaiselle äidille jokaikinen lähtö merkitsee erityistä suunnittelua: miettimistä, miten ylipäänsä minnekin pääsee ja tarvitseeko siihen apua ja kuka se on, joka auttaa.
Ilman lomaviikkoani Turkissa huhtikuussa en tiedä, miten olisin jaksanut ja selvinnyt. Sain sen sentään yhden täydellisen lomaviikon, vaikka silloinkin pieni ihana ihminen oli riippuvainen rinnoistani.
Eilisen päivän olin täysin ilman avustajaa. Tämän aamupäivän olin ilman avustajaa. Olin ihan omassa rauhassani, kun olin saanut nuorimmaisen nukkumaan ulos. Ja se tuntui hyvältä!!! Hurraan helpotuksesta, kun koulut ja tarhat alkavat, eikä minun tarvitse aamupäivisin vastata kuin itsestäni ja yksivuotiaasta. Olen järjestänyt niin, että muutamana päivänä viikossa saan olla ilman avustajaa, joka tulee vasta iltapäivällä, kun lasten harrastusrumba pyörii, ja kahtena päivänä avustaja on apunani aamusta alkaen, jotta pääsen fysioterapiaan. Toki tunnen syyllisyyttä siitä, että olen niin iloinen siitä, että yhteiskunta hoitaa ja huoltaa lapsiani viitenä päivänä viikossa, mutta rajansa on jaksamisellanikin. Eläköön koulu! Eläköön tarha! Ja eläköön äidin oma rauha!
Olen ikionnellinen siitä, että selviän itsenäisesti ja omatoimisesti täällä kotona suurimmasta osasta kotitöitä ja lapsenhoitoa. Olen kiitollinen siitä, että saan kuitenkin myös apua, koska ilman avustajan työpanosta (ja omien perheenjäsenten apua) uupuisin. Kaikki täytyy yrittää osata suhteuttaa, miettiä, miten mikäkin ratkaisu vaikuttaa nyt ja pitkällä tähtäimellä. En voi kuin ihmetellä ja ihailla niitä henkilöitä, jotka tarvitsevat toisen ihmisen apua ja läsnäoloa aivan jatkuvasti, jokaikinen tunti ja jokaikinen päivä. Sitten välillä myös naurahdan, että vammaisen ihmisen elämä saattaa muistuttaa jossain määrin myös kuuluisuuksien ja kuninkaallisten elämää: hetkeäkään ei voi olla rauhassa, aina on jonkun henkivartijan oltava näkö- ja kuuloetäisyydellä.
torstai 5. toukokuuta 2011
Tyypillisimmät asenteet ja kliseet?
Toimittaja on ottanut yhteyttä vammaisten naisten verkostoon: "Haluaisin tehdä lehteemme tyypillisimmät asenteet ja kliseet välttävän jutun vammaisen äidin arjesta ja elämästä." Aloin miettiä, mitähän nämä tyypillisimmät asenteet ja kliseet olisivat? Tarkoittaako hän juttua, jossa vammainen nainen tai äiti nostetaan arjen sankariksi, jossa hän vammastaan huolimatta selviytyy arjen kiekuroista siinä missä hänen vammaton siskonsakin? Vai kertoisiko kliseinen toimittaja juttua vammaisesta äidistä, jonka äitiyttä kaikki päivittelevät ja jonka oikeutta tai kykyä vanhemmuuteen kyseenalaistetaan neuvolassa ja kadulla?
Aihe koskettaa itseäni juuri nyt erityisesti, koska toinen toimittaja oli tänään luonani tekemässä juttua samasta aiheesta. Juttelimme pari tuntia raskaudesta, vauvanhoidosta, perhe-elämästä, vanhemmuudesta, naiseudesta. Tunsin avautuvani ja kertovani kaikenlaista, mutta silti tästäkin haastattelusta jäi typertynyt olo, niin kuin yleensäkin haastatteluista. Puhuu paljon, mutta olennaisia asioita jää kertomatta tai niitä ei osaa pukea sanoiksi. Miten parissa tunnissa voikaan kertoa tuntemattomalle ihmiselle, vieläpä sellaiselle, jota itseään vamma tai vammaisuus ei kosketa arjessa mitenkään, kaikesta siitä, mitä tähän vammaisena äitinä olemiseen liittyy? Miten kertoa niin, että antaa rehellisen kuvan, muttei liian ruusuista tai liian risuista kuvaa?
Vammaisena äitinä olemiseen liittyy ihania onnen tunteita, huimia pärjäämisen ja selviytymisen kokemuksia, mutta yhtälailla myös pettymyksiä, riittämättömyyden tunnetta, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja arkipäivän ahdistusta. Miten selittää avustajan roolia? Miten kertoa siitä, kuinka tärkeä apu avustaja on, mutta myös siitä, miten raskasta se on, kun joutuu turvautuman toisen apuun? Tai sitä, miten oma mies tulee sokeaksi sille, että vaimo on vaikeavammainen: homma pyörii, mutta välttämättä toinen ei tajua, mitä se kuitenkin toiselta vaatii?
Tänään oli kuitenkin hyvä päivä, sellainen päivä, jolloin oleminen on sietämättömän keveää ja kaikki sujuu kuin tanssi. Se varmasti värittää myös toimittajan kirjoittamaa juttua. Jos hän olisi ollut vaikka viime viikon torstaina meillä, juttu olisi saattanut saada toisenlaisen sävyn. Tai sitten ei. Ehkä toimittajien seurassa aina pyrkii kaunistelemaan elämäänsä ja luomaan auvoisen kuvan. Tai sitten elämä kuitenkin on enimmäkseen sellaista, kaunista ja auvoista, jolloin juttu ei ainakaan pahasti valehtele.
Mutta mitä teidän mielestänne nuo tyypillisimmät asenteet ja kliseet ovat? Olisi kiinnostavaa kuulla kommenttejanne.
Aihe koskettaa itseäni juuri nyt erityisesti, koska toinen toimittaja oli tänään luonani tekemässä juttua samasta aiheesta. Juttelimme pari tuntia raskaudesta, vauvanhoidosta, perhe-elämästä, vanhemmuudesta, naiseudesta. Tunsin avautuvani ja kertovani kaikenlaista, mutta silti tästäkin haastattelusta jäi typertynyt olo, niin kuin yleensäkin haastatteluista. Puhuu paljon, mutta olennaisia asioita jää kertomatta tai niitä ei osaa pukea sanoiksi. Miten parissa tunnissa voikaan kertoa tuntemattomalle ihmiselle, vieläpä sellaiselle, jota itseään vamma tai vammaisuus ei kosketa arjessa mitenkään, kaikesta siitä, mitä tähän vammaisena äitinä olemiseen liittyy? Miten kertoa niin, että antaa rehellisen kuvan, muttei liian ruusuista tai liian risuista kuvaa?
Vammaisena äitinä olemiseen liittyy ihania onnen tunteita, huimia pärjäämisen ja selviytymisen kokemuksia, mutta yhtälailla myös pettymyksiä, riittämättömyyden tunnetta, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja arkipäivän ahdistusta. Miten selittää avustajan roolia? Miten kertoa siitä, kuinka tärkeä apu avustaja on, mutta myös siitä, miten raskasta se on, kun joutuu turvautuman toisen apuun? Tai sitä, miten oma mies tulee sokeaksi sille, että vaimo on vaikeavammainen: homma pyörii, mutta välttämättä toinen ei tajua, mitä se kuitenkin toiselta vaatii?
Tänään oli kuitenkin hyvä päivä, sellainen päivä, jolloin oleminen on sietämättömän keveää ja kaikki sujuu kuin tanssi. Se varmasti värittää myös toimittajan kirjoittamaa juttua. Jos hän olisi ollut vaikka viime viikon torstaina meillä, juttu olisi saattanut saada toisenlaisen sävyn. Tai sitten ei. Ehkä toimittajien seurassa aina pyrkii kaunistelemaan elämäänsä ja luomaan auvoisen kuvan. Tai sitten elämä kuitenkin on enimmäkseen sellaista, kaunista ja auvoista, jolloin juttu ei ainakaan pahasti valehtele.
Mutta mitä teidän mielestänne nuo tyypillisimmät asenteet ja kliseet ovat? Olisi kiinnostavaa kuulla kommenttejanne.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Terveiset Turkista
Para-mamma karisti loskan ja lumen pyöristään ja suuntasi viikoksi Turkin lämpöön. Matkaseurueena olivat kahdeksan kuukauden ikäinen vauva ja vauvan isoisä ja täti. Isommat lapset eivät valitettavasti päässeet tällä kertaa mukaan, mutta jokainen lapsi saa tänä keväänä kuitenkin oman matkan: isosisko vietti viikon Kanarialla isovanhempien kanssa ja isoveli suuntaa pääsiäiseksi Lappiin isän kanssa laskettelemaan.
Matkaseurue valikoitui oikeastaan sillä perusteella, että vaarin piti alunperin lähteä matkalle mummin kanssa. Mutta koska mummi nukkui pois vuoden alussa, olisi vaari joutunut matkustamaan yksin. Kuukausi sitten vaarin ääni kuulosti surulliselta ja yksinäiseltä puhelimessa: "No, otan matkalla ainakin puolihoidon, en halua matkalla juoda aamukahviani yksin niin kuin kotona." Silloin tajusin, että minähän olen "äitiyslomalla", joten voisin lähteä vaarin seuraksi matkalle. Ja kyllähän minäkin tarvitsin lomaa ja vaihtelua, ja ennen kaikkea lumetonta säätä! Ja minäkin juon aamukahvini yksin yleensä, joten olisi kiva saada aamukahviseuraa. Siskoni lähti matkalle mukaan avuksi, kun hänen kevään opintonsa päättyivät juuri sopivasti matkaa edeltävällä viikolla.
Aurinkomatkojen äkkilähdölle siis ja hotelli Rivieraan Alanyaan! Ennen matkaa kuulin matkatoimistolta, että hotellissa olisi hyvä liikkua pyörätuolilla, mutta huoneet olisivat pieniä. Onneksi pyörätuolini on niin pieni, että uskoin pärjääväni. Lentomatka oli vain vajaat neljä tuntia, mutta sitä seurasi kahden tunnin bussimatka. Hotelli oli aivan mainio - ihan rantabulevardin vieressä ja hyvin siisti. Aamiainen ja illallinen olivat runsaita, alkupalapöytä notkui ihania kasvisherkkuja. Huone oli ahdas, mutta pienellä uudelleenmöbleerauksella tilaa saatiin lisää ja kylpyhuoneeseen mahduin juuri ja juuri. Toisaalta kaikki olikin siellä sitten käden ulottuvilla.
Loma oli ihana ja turkkilaiset paljastuivat mukaviksi ja erittäin vauvaystävällisiksi! Nuoret miehetkin hotellissa ja kadulla tulivat ihastelemaan aurinkoista vaaleaa blondia, joka kulki matkarattaissa (siis en minä vaan vauva!). Suomessa nuoret miehet tuntuvat juoksevan pakoon, jos näkevät lastenvaunut. Paluumatkalla Antalayan lentokentällä vartijakin halusi vauvan syliinsä, hän tosin oli naisvartija.
Alanya osoittautui (ainakin se pienempi ja uudempi puoli lentokenttään päin) helpoksi paikaksi liikkua. Suojatiet oli pääosin oli luiskattu asfaltin avulla, luiskia oli kauppoihin ja hotelleihin. Tasaisella laatoitetulla rantabulevardilla oli kiva rullailla. Säät olivat vaihtelevia. Hotelliin yöllä lennolta saapuessa oli kamala rankkasade, joka ehti kastella pyörätuolin läpimäräksi sillä aikaa, kun minut kannettiin bussista. Sadetta oli viikon aikana silloin tällöin, mutta aurinkokin paistoi ja silloin oli lämmin. Ei kuitenkaan ollut vielä liian tukahduttavaa pyörätuolissa istuvalle, toisin kuin kesällä, jolloin lämpötila nousee yli 40 asteeseen.
Vauva oli matkalla erittäin helppo ja tyytyväinen. Pikku leijonavauva nautti saamastaan myönteisestä huomiosta ja nauroi kaikille. Lentomatkatkin menivät hyvin, osittain varmasti siksi, että ne olivat yölentoja, joten vauva oli suurimmaksi osaksi unten mailla. Iso kiitos matkasta on isälleni ja siskolleni, jotka auttoivat kaikessa ja hoitivat vauvaa niin, että minäkin sain pitkästä aikaa näin pitkän loman!
Nyt olen jo kotona. Isommat lapset ovat tarhassa ja koulussa, ja illalla alkanee taas tavallinen nahistelu ja kilpailu siitä, kumpi saa ensimmäisenä ilta-annoksensa D-vitamiinia. Mutta jaksanen sen taas kesää odottaen, sainhan viikon verran ihan oikeaa auringonpaistettakin unohtaen kaiken maailman vitamiinit ja pyykkivuoret!
Matkaseurue valikoitui oikeastaan sillä perusteella, että vaarin piti alunperin lähteä matkalle mummin kanssa. Mutta koska mummi nukkui pois vuoden alussa, olisi vaari joutunut matkustamaan yksin. Kuukausi sitten vaarin ääni kuulosti surulliselta ja yksinäiseltä puhelimessa: "No, otan matkalla ainakin puolihoidon, en halua matkalla juoda aamukahviani yksin niin kuin kotona." Silloin tajusin, että minähän olen "äitiyslomalla", joten voisin lähteä vaarin seuraksi matkalle. Ja kyllähän minäkin tarvitsin lomaa ja vaihtelua, ja ennen kaikkea lumetonta säätä! Ja minäkin juon aamukahvini yksin yleensä, joten olisi kiva saada aamukahviseuraa. Siskoni lähti matkalle mukaan avuksi, kun hänen kevään opintonsa päättyivät juuri sopivasti matkaa edeltävällä viikolla.
Aurinkomatkojen äkkilähdölle siis ja hotelli Rivieraan Alanyaan! Ennen matkaa kuulin matkatoimistolta, että hotellissa olisi hyvä liikkua pyörätuolilla, mutta huoneet olisivat pieniä. Onneksi pyörätuolini on niin pieni, että uskoin pärjääväni. Lentomatka oli vain vajaat neljä tuntia, mutta sitä seurasi kahden tunnin bussimatka. Hotelli oli aivan mainio - ihan rantabulevardin vieressä ja hyvin siisti. Aamiainen ja illallinen olivat runsaita, alkupalapöytä notkui ihania kasvisherkkuja. Huone oli ahdas, mutta pienellä uudelleenmöbleerauksella tilaa saatiin lisää ja kylpyhuoneeseen mahduin juuri ja juuri. Toisaalta kaikki olikin siellä sitten käden ulottuvilla.
Loma oli ihana ja turkkilaiset paljastuivat mukaviksi ja erittäin vauvaystävällisiksi! Nuoret miehetkin hotellissa ja kadulla tulivat ihastelemaan aurinkoista vaaleaa blondia, joka kulki matkarattaissa (siis en minä vaan vauva!). Suomessa nuoret miehet tuntuvat juoksevan pakoon, jos näkevät lastenvaunut. Paluumatkalla Antalayan lentokentällä vartijakin halusi vauvan syliinsä, hän tosin oli naisvartija.
Alanya osoittautui (ainakin se pienempi ja uudempi puoli lentokenttään päin) helpoksi paikaksi liikkua. Suojatiet oli pääosin oli luiskattu asfaltin avulla, luiskia oli kauppoihin ja hotelleihin. Tasaisella laatoitetulla rantabulevardilla oli kiva rullailla. Säät olivat vaihtelevia. Hotelliin yöllä lennolta saapuessa oli kamala rankkasade, joka ehti kastella pyörätuolin läpimäräksi sillä aikaa, kun minut kannettiin bussista. Sadetta oli viikon aikana silloin tällöin, mutta aurinkokin paistoi ja silloin oli lämmin. Ei kuitenkaan ollut vielä liian tukahduttavaa pyörätuolissa istuvalle, toisin kuin kesällä, jolloin lämpötila nousee yli 40 asteeseen.
Vauva oli matkalla erittäin helppo ja tyytyväinen. Pikku leijonavauva nautti saamastaan myönteisestä huomiosta ja nauroi kaikille. Lentomatkatkin menivät hyvin, osittain varmasti siksi, että ne olivat yölentoja, joten vauva oli suurimmaksi osaksi unten mailla. Iso kiitos matkasta on isälleni ja siskolleni, jotka auttoivat kaikessa ja hoitivat vauvaa niin, että minäkin sain pitkästä aikaa näin pitkän loman!
Nyt olen jo kotona. Isommat lapset ovat tarhassa ja koulussa, ja illalla alkanee taas tavallinen nahistelu ja kilpailu siitä, kumpi saa ensimmäisenä ilta-annoksensa D-vitamiinia. Mutta jaksanen sen taas kesää odottaen, sainhan viikon verran ihan oikeaa auringonpaistettakin unohtaen kaiken maailman vitamiinit ja pyykkivuoret!
maanantai 28. maaliskuuta 2011
Prinsessani
Keskimmäinen lapsi lähti tänään isovanhempiensa kanssa matkalle etelän aurinkoon. Taloon on laskenut ihana rauha, kun esikoinen ja keskimmäinen eivät käy jatkuvaa kinailuaan ja kisailuaan: "Minulle ensin!", "Miksi tuo sai enemmän!", "Isoveli kiusaa!", "Onpa ärsyttävä pikkusisko!". Isoveli on luonteeltaan rauhallinen ja harkitsevainen, ja pikkuisin näyttää olevan samaa maata. Keskimmäinen on räiskyvä ja samalla myös hyvin hellyyttävä persoona, jolla on itku ja nauru herkässä. Yhtäkkiä kaikki on niin väärin ja kamalaa, hän huutaa kurkku suorana ja seuraavassa hetkessä hän nauraa kippurassa tai halaa sydämellisesti ja moiskauttaa suukon. Mutta vaikka hetkellinen rauha onkin ihana, minulla on jo ikävä tätä pientä pippurista primadonnaa. Hänen ei tarvitse olla poissa kuin vuorokausi, kun jo huomaan, mistä koti jää paitsi. Poika ja mies katsovat televisiosta (minun mielestäni) tylsää ja tyhjänpäiväistä elokuvaa, eikä kukaan leikkaa vaaleanpunaisia sydämiä paperista ja halua leikkiä kanssani prinsessaa.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Parapara
Aina oppii jotain uutta! Googlattuani mitä sanasta para löytyy, löysin itselleni sopivan tanssin, josta en ollut kuullutkaan. Parapara on Wikipedian mukaan Japanista lähtöisin oleva klubitanssi. Paraparassa keskitytään ylävartalon ja erityisesti käsien liikkeisiin.Yleisin paraparassa oleva askel on mukautuva sivuaskel, steppi, jota toistetaan tanssiessa. Tanssiin on viralliset parapara-klubien lanseeramat liikkeet, joita opetetaan eteenpäin klubi-illoissa ja joita voi opetella myös DVD:iltä tai fanien kuvaamista videoista.
Erityisesti tämä oli mukavaa: "Parapara kehittää lihaksia. Käsivarsien lihakset ovat kovilla ja myös vatsa- ja selkälihaksia käytetään" (Wikipedia). Sopii siis hyvin Para-Mammalle, joka tarvitsee vahvoja käsi- ja vatsalihaksia!
Blogin nimi Para-Mammahan tulee siitä, että minulla on paraplegia eli alaraajahalvaus. Mutta para voi merkitä muutakin, kuten esim. Karjalassa aikoinaan talon (ilkeääkin) haltijaa tai tonttua. Espanjassa preposito para tarkoittaa mm. varten, tähden, takia. Esim. Es para usted tarkoittaa It's for you.
Toisaalta voisi myös ajatella, että pyörätuolilla liikkuva äiti on yhden määritelmän mukaan eräänlainen paranormaali ilmiö eli epätavallinen ilmiö. Niin voisi todeta vaikkapa kun ajattelee esimerkiksi Vaasan keskussairaalan synnyttäneiden osastoa: yhtään pyörätuolilla liikkuvalle äidille sopivaa huonetta ei pari vuotta sitten valmistuneen remontinkaan jälkeen osastolta löydy.
Erityisesti tämä oli mukavaa: "Parapara kehittää lihaksia. Käsivarsien lihakset ovat kovilla ja myös vatsa- ja selkälihaksia käytetään" (Wikipedia). Sopii siis hyvin Para-Mammalle, joka tarvitsee vahvoja käsi- ja vatsalihaksia!
Blogin nimi Para-Mammahan tulee siitä, että minulla on paraplegia eli alaraajahalvaus. Mutta para voi merkitä muutakin, kuten esim. Karjalassa aikoinaan talon (ilkeääkin) haltijaa tai tonttua. Espanjassa preposito para tarkoittaa mm. varten, tähden, takia. Esim. Es para usted tarkoittaa It's for you.
Toisaalta voisi myös ajatella, että pyörätuolilla liikkuva äiti on yhden määritelmän mukaan eräänlainen paranormaali ilmiö eli epätavallinen ilmiö. Niin voisi todeta vaikkapa kun ajattelee esimerkiksi Vaasan keskussairaalan synnyttäneiden osastoa: yhtään pyörätuolilla liikkuvalle äidille sopivaa huonetta ei pari vuotta sitten valmistuneen remontinkaan jälkeen osastolta löydy.
Para-Mamma blogien ihmemaassa
Äkillinen innostus sai minut kokeilemaan blogin tekemistä, ja näin syntyi tämä Para-Mamman blogi. Olen siis astunut sisään bloggaajan ihmeelliseen maailmaan, enkä tiedä, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Blogissani aion jakaa kokemuksiani, ajatuksiani ja tunteitani siitä, mitä on olla vaikeavammainen ja kolmen pienen lapsen äiti. Toimikoon tämä blogi siis varaventtiilinä ja henkireikänä itselleni sekä vertaistukena muille, jotka ovat samanlaisessa elämäntilanteessa tai harkitsevat perheen perustamista. Toivotan tervetulleiksi tämän blogin pariin myös kaikki "ihan vaan uteliaat", joita aihe kiinnostaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)